Meil oli kaikkii kivoi aktiviteettei mitä tehtii kaikki yhessä, esim. ekana päivänä mentiin kattomaan pyörätuoli rugbyy ja päästiin myös ite kokeilemaan sitä. Tokana päivänä oli rock climbing, mis mentii sellasee hallii kiipeilemää - it was so fun! Kolmantena päivänä oli joku hevos juttu minne mä en kuitenkaa menny koska oon allerginen ja iltapäiväl keilausta. Neljänten päivän tehtii ryhmä aktiviteettei ja luottamus harjotteit ja illal oli talent show. Ja viiminen päivä vaa siivoiltii ja saatiin meijän diplomit ja leiri paidat.
Ton leirin jälkee tuntu ku must ois kuoriutunu ihan eri ihminen. Kuinka sitä oppi arvostamaan, ettei itellä ole mitään sairauksia tai mielenterveys ongelmia (ainakaa vakavia, no ei XD) ja kind of oppi arvostamaan tätä mahollisuutta elää. Meillä kävi muutama hyvä puhuja kertomassa niiden life storyn. Yhellä ei ollu ollenkaa käsiä ja jalat oli lyhytkasvuset eli hän on ollut koko elämänsä pyörätuolissa. Toisella ei ollu toista kättä ollenkaa ja toinen käsi oli lyhytkasvunen ja sillä oli vaan kolme sormea. Ne kerto niiden elämästä ja kuinka niitä koulussa kiusattiin koska näyttää erille ja miten ne masentu siitä, mutta sitte virkeni ja sai elämän ilon takaisin, pääsi työskentelemään jonnekin, löysi puolison jota rakastaa ja sai jopa ehkä lapsia. Mä siellä kyyneleet silmissä kuuntelin noita tarinoita ja mietin miten noi on joutunu kokemaan kovia, mutta sitte kuitenki olin ylpee niistä miten ne nyt arvostaa elämää ja on selvinny hienosti kaikista elämän käänteistä.
Ja toiseksee mua säälittää kaikki noi leiriläiset miten ne ton leirin jälkee laittaa viestii et miten ne ikävöi meitä kaikkia vaihtareita, ku me tultii niin läheiseksi ton viikon aikana. Jokasella oli koko ajan kaveri ja nyt ne meijän facebook ryhmäs kirjottelee kuinka ne tuntee olonsa yksinäiseksi koulussa ku kukaa ei tuu juttelee ja ne joutuu vaa oleilla yksinään. Musta toi on ihan kamalaa! Miksei ihmiset voi olla kivoi ja ymmärtäväisii ihan kaikille ihmisille, vaikka sun ulkonäkö oiski vähän erilainen tai et pysty kävelee normaalisti. Mä jälleen kyyneleet silmis aina luen noit juttui ku ne meille kirjottelee ja ku ne sanoo miten ne on surullisii ku leiril kaikki oli kaikkien kavereit ja nyt niiden pitää taas palata normaali arkee ilman kavereita, ihmiset oikeesti tajutkaa et nekin on ihmisii ja neki haluais et niil ois hyvii kavereita, joten ens kerralla kun näät jonkuu ja pelkän tuijottamisen sijaan meetki juttelee, kuinka hyvälle tuulelle sä voitki jonku saada.
Ton leirin jälkee niistä moni lisäs mut fbs kaveriks ja viestittelee kuinka ne ikävöi mua ja kuinka ne on sad et leiri on ohi. Ja ne myöskin sano kuinka toi leiri oli yks niitten elämän koho kohdista, ja kuinka siit oikeesti oli hyötyy niiden tulevaisuudelle. Toi on oikeesti niin piristävää kuulla et siit oli niille oikeesti jotaa hyötyy. Ja kyllähän mäkin niitä ikävöin. Mä lähennyin muutamaan niistä tosikin hyvin, erityisesti niihin kolmeen jotka oli kuuroja. Olihan se tietysti vähän vaikea kommunikoida, kun et voinut puhua vaan sun piti elehtiä viittomakielellä. Mutta musta oli ainakin hauska yrittää opetella niiden kieltä ja nyt osaanki sanoa "Moi minun nimeni on Emilia. Minä olen Suomesta" ja vähän jotain muutakin. Ja sillonku me emme ymmärtäneet toisiamme me hyödynsimme paperia ja kynää ja kirjoitimme sen ylös ja kävimme keskustelua näin. Ja ette arvaakkaa kuinka se tuntuu nyt helpolta jutella niiden kanssa fbssä viestittämällä kun ei tarvitse yrittää arvata mitä ne tarkoittaa vaan voit vaan helposti lukea ja vastata.
Kuvia tolta leiriltä tuli lähemmäs 400 haha en tajua kuinka mä taas onnistuin räpsimään niitä noinki paljon. Voisin teille kuitenkin niistä muutaman jakaa, kuhan vaan saan ladattua ne tänne.
The best international leaders
All of us
My buddy
- Emilia
